Huhtikuussa 1992 etsittiin hakuilmoituksella biosfäärialuetutkijaa Pohjois-Karjalaan, Mekrijärven tutkimusasemalle. Pohjois-Karjalassa pidettiin aluetta valittaessa muutama yleisluontoinen kokous ja sen mukaisesti näillä selkosilla biosfäärialue oli muutamille tuttu vain terminä. Toimintaa ei käytännössä kukaan tuntenut, vaikka biosfäärialueita oli maailmalla jo satoja. Biosfäärialueiden perustamista olivat valmistelleet Helsingissä Metsähallitus, Ympäristöministeriö ja Suomen Akatemiaan sijoitettu UNESCOn MaB-ohjelman toimikunta.
Hain paikkaa ja tulin valituksi. Mieleeni ei tullut, että olisin samassa työssä työurani loppuun.
Työ Suomen ensimmäisenä biosfäärialuetutkijana alkoi Mekrijärven tutkimusasemalla 1.7.1992. Sidos tutkimusasemaan ja tutkimukseen oli toiminnan kahden ensimmäisen vuoden rahoittajan, Suomen Akatemian MaB-toimikunnan, näkökulmasta tärkeä. Siitä juontui myös nimike biosfäärialuetutkija.
Tutkimusaseman johtajan, dosentti Jorma Ahon ja tutkimusaseman ystävällisen henkilökunnan avustuksella asemalle synnytettiin monivuotinen toimipisteeni, joka palveli hienosti tutkimus- että kehittämistyössä, alueellisena keskuksena ja kokous- sekä seminaaripaikkana. Mekrijärvi oli työpaikkana erinomainen, runokylän koulumiljööseen oli aina mukava mennä. Runonlaulaja Simana Sissosen talo toi myös Kalevalan lähelle. Paikka sykähdyttää edelleen.
Toimisto oli hyvin varustettu ja aseman tietotekniikka aina ajan tasalla. Aseman metsätalousinsinööri ja tietokoneguru Alpo Hassinen auttoi tietotekniikkamurheissa eikä ratkaisematonta ongelmaa löytynyt. Käytössäni ollut yhdistetty toimisto ja virka-asunto oli ahkerassa iltatyö- ja majoituskäytössä kun päivät olivat pitkiä ja kotiin Joensuuhun oli yli tunnin matka suuntaansa.
Mekrijärven hyvä henki ja henkilöstön apu olivat olennaisia lisävarusteita kun oli päästävä liikkeelle, koska työhön ei ollut perehdytystä tai konkreettista taustatietoa. Perustiedot oli kuitenkin pakko tarkastaa paikanhakuvaihetta paremmin, koska nyt oli ”tosi kysymyksessä”.
Internet oli 90-luvun alussa vielä vaatimaton tietolähde eikä kirjallisuuttakaan löytynyt helposti. UNESCOlle Suomesta lähetetty hakudokumentti (Biosphere Reserve Nomination Form) ja biosfäärialueita koskeva komiteamietintö piti lukea moneen kertaan. Hakudokumentti kertoi, mitä suunnittelijat olivat pitäneet tärkeänä ja komiteamietintö kertoi Suomen taustat ja yleiset suuntaviivat.
UNESCOn MaB-ohjelman dokumentit ovat pitkiä, korkealentoisia ja abstrakteja. Asioista puhutaan usein kategoriatasoisilla nimillä ja tavoitteilla – suojellaan sitä, parannetaan tätä, otetaan huomioon/kehitetään … Käytäntöä varten pitää kuitenkin tietää ja ymmärtää mitä on tehtävä, jotta tavoitteisiin päästään. Niinpä paikallisuus, ympäristöasiat, tiede ja kansainvälisyys tulivat tutuiksi termeinä, joille tarvittiin paikallinen sisältö, ensi kirjallisuudesta ja sitten keskustellen.
Kun keskeiset asiat osasi ensin pelkistää itselle, alkoi lähetyssaarnaajan työ. Lähetyssaarnaajan piti kertoa ohjelmasta ja keskustella alueen oloista, toimintakäytännöistä ja tavoitteista. Siis niistä asioista, jotka paikalliset organisaatiot ja ihmiset tietävät aina saarnaajaa paremmin.
Suuri määrä erilaisia asioita piti panna alulle yhtä aikaa. Kaikki etenivät, mutta eri tahdissa ja eri tavoin. Mieleeni jäi tuttavani erään puhelun alkuun lausahtama ”Terveisiä sinne maailmanparannuksen keskustoimistoon”. Tämä ennuste toiminnan luonteesta pyrki toteuttamaan itseään liiankin pitkään.
Biosfäärialuetoiminnassa sovitetaan yhteen paikallista elämistä, osaamista, erityispiirteitä ja tavoitteita sekä kansainvälisiä, usein abstrakteja tavoitteita. Suuret, abstraktit tavoitteet toteutuvat vain, jos ruohonjuuritasolla tapahtuu oikeita asioita. Asioiden järjestys on tärkeä. Ohjelmaa ei runnota väkisin paikallisuuteen vaan paikallisuus sovitetaan ohjelman sisällöksi. Biosfäärialue on toimiessaan alueelle työkalu, ei itsetarkoituksellinen hallintorakenne. Toiminnallisten tavoitteiden tulee olla alueella ymmärrettäviä ja konkreettisia.
Tutkimus on luonteeltaan uutta etsivää ja kokeilevaa. Tutkimusyhteisö on tottunut myös kansainväliseen yhteistyöhön. Joensuun yliopisto oli ennestään hyvin tuttu ja keskustelun aloittaminen oli luontevaa. Yliopiston rehtori Paavo Pelkoseen oli helppo ottaa yhteyttä ja mm. Karjalan tutkimuslaitokselta löytyi biosfäärialuehenkisiä tutkijoita kuten Pertti Rannikko, Ismo Björn ja Ilkka Eisto.
Jo elokuussa tutkimusasemalla vierailivat Venäjän tiedeakatemian Karjalan tutkimuslaitoksen johtaja, akateemikko Aleksandr Titov ja professori Stanislav Drosdov. Vierailun aikana esittelin myös biosfäärialuekonseptin. Venäläiset tutkijat olivat halukkaita biosfäärialueyhteistyöhön, jonka aloittamisesta keskusteltiin. Neuvostoliitto oli lakannut olemasta vuoden 1992 alusta ja uudenlainen yhteistyö rajan yli oli ensimmäistä kertaa myös teknisesti mahdollista.
Yhteistyötä Karjalan tasavallan kanssa alettiin valmistella tosimielellä syyskuussa 1992 yliopiston järjestämällä vierailulla Petroskoihin. Delegaatioon kuuluivat Joensuun yliopiston rehtori Paavo Pelkonen, professori Veli Pohjonen ja biosfäärialuetutkija Timo J. Hokkanen. Vierailu alkoi komeasti helikopterikyydillä (MI6) ”Värtsilän kansainväliseltä lentokentältä” Petroskoin lentoasemalle. Yöpyminen järjestyi lähelle tutkimuskeskusta Hotelli Kareliaan, joka oli mullistuksen jäljiltä tyhjä ja kolkko. Petroskoissa tutustuttiin valtavaan, yli tuhannen työntekijän Karjalan tutkimuskeskukseen. Keskustelujen ydin oli yhteistyössä yliopiston kanssa. Samalla käsiteltiin myös biosfäärialueyhteistyön sisällöt ja tekniset edellytykset. Delegaatio palasi onnistuneen vierailun jälkeen pienemmällä helikopterilla Värtsilään.
Petroskoihin palattiin toukokuussa 1993 yliopiston biologian laitoksen dosentti Ismo J. Holopaisen kanssa maanläheisemmällä UAZ-maastoautokuljetuksella Aunuksen kautta. Kulkeminen oli hitaampaa ja vaivalloisempaa, mutta yhtä kaikki suurta elämystä ja tutustumista Venäjän todellisuuteen. Yöpyminen Petroskoissa oli järjestetty noin viiden kilometrin päähän keskustasta suunnilleen tyhjillään olevaan sanatorioon.
Työt sujuivat hyvin. Saimme sovituksi kesän askareet ja tapasimme suurimman osa noin kymmenen hengen metsätutkijaryhmästä. Petroskoista palattiin junalla, linja-autolla ja kävellen. Sekin kokemus oli ainutkertainen.
Venäläiset metsätutkijat tulivat Mekrijärvelle jo kesällä 1993. Suomessa metsäkeskustelu oli tiivistä ja lajistotutkimuksiin valittiin kohteita Metsähallituksen hallinnassa olevista Ilomantsin ja Lieksan alueen vanhoista metsistä.
Ensimmäinen venäläis-suomalainen, monialainen tutkimussymposio pidettiin keväällä 1994 Karjalan tasavallassa Suojärvellä. Venäläiset puhuivat venäjää, joka tulkattiin englanniksi. Suomalaiset puhuivat englantia, joka tulkattiin venäjäksi. Henki oli hyvä, vaikka ymmärtäminen oli ajoittain vaikeaa. Yhteistyö alkoi erittäin hyvissä merkeissä.
Timo J. Hokkanen
Seuraavassa blogissa käsitellään paikallista yhteistyötä ja hallinnon kysymyksiä
Suomi 
English